Kokemusblogin ensimmäisen virallisen blogikirjoituksen takana on rikosseuraamusalan kokemusasiantuntija.
Kiitos mahdollisuudesta avata blogisarja ja saada puheenvuoro. Olen 45-vuotias mies ja rikosseuraamusalan kokemusasiantuntija. Urani kokemusasiantuntijana alkoi Keijo-koulutuksesta vuonna 2021. Kenttäkokemusta olin kerryttänyt 90-luvun alkupuolelta pääkaupunkiseudun huume- ja rikospiireistä, sekä vankiloista Suomessa ja Venäjällä 1997–2017 välillä. Irrottautuminen ei ollut kohdallani mikään hetkessä syntynyt, ja käytäntöön otettu päätös, vaan ajatus muutoksesta kypsyi hiljalleen ja keinot lopulliseen repäisyyn löytyivät virheiden kautta. Itselleni täysi pidättäytyminen päihteistä, ja kaiken rikollisen toiminnan sekä rikollisten ja päihteitä käyttävin ihmisten rajaaminen elämästäni, oli välttämätöntä. Tietoisesti aloin altistamaan itseäni muutostani tukevilla puheilla ja ympäristöllä.
Kokemusasiantuntijakoulutus oli se liima, joka liitti menneisyyteni ja uuden identiteettini yhteen: eletty elämä olikin ehkä valmistautumista tähän työhön, ei hävettävä tai piiloteltava asia.
Kokemusasiantuntijuutta rikosseuraamusalalla Suomessa on ilokseni hiljalleen alettu ottamaan käyttöön, sekä sen vaikuttavuutta niin yksilön tukemisessa ja kuntouttamisessa, että palveluiden kehittämisessä tunnustamaan. Ilolla olen saanut perehtyä Rikosseuraamuslaitoksen toimintasuunnitelmaan, jossa on erikseen mainittu kokemusasiantuntijuuden sekä yhdistysten tuottamien palveluiden lisäämisestä kuntouttavan toiminnan suunnittelussa ja toteuttamisessa.
Olen itse ollut työllistettynä valmistumisestani lähtien. Pääasialliset työnantajani ovat olleet yhdistyksiä, joissa siis päivätyöni teen vertaisena, mutta paljon on työhöni sisältynyt myös yhteistyötä Risen kanssa ja jopa suoraan Riselle tehtäviä töitäkin. Suoraan tehtäviä töitä ovat olleet luennot, joita on ollut osana esimerkiksi vartijoille tai Risen terveydenhuollon henkilöstölle suunnatuissa koulutuksissa. Yhdistysten työntekijänä olen ollut mukana suunnittelemassa esimerkiksi vapautumista, valvottua koevapautta, yhdyskuntapalvelusuunnitelmaa tehdessä, sekä valvontarangaistuksen suunnitteluun liittyvissä tehtävissä. Työtä on tehty sekä yhdyskuntaseuraamustoimistolla, että vankiloissa joko paikan päällä tai etänä.
Olen kokenut työni mielenkiintoisena ja antoisena. Parasta antia on ollut asiakkaiden palaute, ihmisten takia tätä työtä tehdään. Työskentelen pääsääntöisesti Etelä-Savon alueella ja positiivinen on ollut vastaanotto myös Risen ammattilaisten puolelta, poikkeuksetta. Olen kohdannut henkilökuntaa, jotka ovat olleet töissä silloin, kun itse olen ollut statukseltani vanki. En ole kokenut koskaan syrjintää tai saaneeni poikkeavaa kohtelua. Tämä on monesti saanut minut miettimään kiitollisena meidän yhteiskuntaamme, miten rohkeaa ja innovatiivista kansaa olemme, miten kaltaisellenikin henkilölle suodaan toinen mahdollisuus, kun vain itse osoittaa toiminnallaan olevansa resurssi yhteiskunnan kehittämiseen ja rakentamiseen.
Vastuu liittää ja sitouttaa, ainakin itse allekirjoitan tämän. Uskon että meistä jokainen, joka kokemusasiantuntijana rikosseuraamusalalla toimii, tuntee vastuun paitsi yhteiskuntaa, niin myös muita kokemusasiantuntijoita kohtaan. On tärkeää muistaa, että raivaamme tietä ja meidän on myös osoitettava olevamme luottamuksen arvoiset. Tämä on ammattietiikkaamme. Rehellisyys punnitaan siinä, että virheen tehdessä, tai asioiden vaikeutuessa joko henkilökohtaisista syistä tai työtehtävistä johtuen, niistä puhutaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta vahingoilta vältytään. Kannoin itse häpeää elämästäni vuosikaudet ja vaikka minua kuinka hävettäisi kertoa kyvyttömyyteni johonkin työtehtävään, niin tiedän, että vielä suurempi häpeä olisi epäonnistuminen sen johdosta, että olisin ottanut vastuulleni jotain josta en suoriudu. Tai että henkinen kuntoni ei olisi hyvä syystä tai toisesta. Myös vaikeista asioista on kyettävä puhumaan.
Maailma muuttuu ja kehittyy. Rikosseuraamusala on myös muutos- ja kehityspaineen alla. Turvallisuudesta ei kuitenkaan voida tinkiä, onhan rikosseuraamus kuitenkin se yhteiskunnan viimeinen keino, kun muu ei enää auta. Näen kehityksessä paljon hyvää. Esimerkiksi mahdollisuus sijoittaa sakko- sekä lyhytaikais- vankeja vankilan sijaan päihdekuntoutuslaitoksiin on mielestäni järkevää. Se tukee ajatusta siitä, että yksilöä autetaan kuntoutumaan ja valmennetaan yhteiskuntaan paluuseen. Myös koevapauksia on päihdekuntoutuksessa suoritettu. Vankila ympäristönä on haasteellinen paikka siviiliin valmentamiseen, koska yksilön mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihinsa on pakko turvallisuussyistä rajoittaa. Tämä ei kuitenkaan valmista oikeaan elämään, sillä kuka muukaan, kuin yksilö itse, joutuu vapaudessa asioistaan vastaamaan, niin arkisista ruuanlaitoista, pyykeistä, asunnon ylläpidosta, laskuista ja lukuisista muista velvoitteista. Lisäksi asetelma, jossa joku valvoo toimintaasi viranomaisen roolissa, aiheuttaa stigmaa yksilölle. Ainakin itse asian koin näin, vaikken sitä sanoittaa aikanaan osannutkaan. Aina vapautuessa oli tunne, että kaikki näkevät lävitseni; siinä se vanki taas menee.
Vankimäärät ovat jälleen muutaman laskuvuoden jälkeen nousussa. Pitkään vallinnut laskeva trendi ja osin myös tekniset valvontalaitteet, mahdollistivat vankipaikkojen vähentämisen. Nyt ollaan taas sen haasteen edessä, että tilaa ja henkilökuntaa tarvitaan lisää. Yli-asuttamiseen liittyy paljon ongelmia, ja ennen kaikkea vankiloissa joudutaan tinkimään vapaa-ajan ja kuntouttavista toiminnoista. Näen tämän haitallisena asiana, sillä monesti esimerkiksi harrastaminen on se ainoa positiivinen paineenpurku mahdollisuus ja kuntouttavat ohjelmat antavat työkaluja vangille tarkastella omaa elämää ja keinoja muuttaa halutessaan omia toimintatapojaan. Valtion tehtävänä on tarjota lisää resursseja sekä koulutettua henkilökuntaa vastaamaan tähän haasteeseen. Toimintojen alasajo, yliasuttaminen tai jopa jonottaminen vankilaan kasvattavat vain painetta niin henkilökunnassa kuin vanki yhteisössäkin.
Meillä Suomessa on varsin pitkät käsittelyajat oikeusasteissa ja monesti vanki vapautuu tietäen, että jokin rikosasia odottaa vielä käsittelyä. On äärimmäisen hankalaa alkaa rakentamaan mitään uutta ja pysyvää, kun tietää, että joutuu vielä palaamaan vankilaan. Nuorten rikostentekijöiden kohdalla koen vielä ongelmallisemmaksi sen, että rikoksen tekohetkestä asian käsittelyyn saattaa kulua 1–3 vuotta. Meillä Suomessa alle 21-vuotiaat ovat rikosoikeudellisesti erityisasemassa. Miksei tämä erityinen asema oikeuttaisi myös nopeutettua käsittelyä oikeusasteissa, jotta nuori voisi suorittaa rangaistuksen tuoreeltaan? Tähän toivoisin päättäjien kiinnittävän huomiota, miten käsittelyaikoja voitaisiin lyhentää.
